Dessun blogi on siirtynyt uuteen osoitteeseen.

• blogin nimi on nyt Töölöntorin reunalta
• Tästä klikkaamalla pääset sinne:       http://roopedessutom.blogspot.com             
• Uudesta osoitteesta löytyvät kaikki vanhat tekstit. Uusia ilmestyy aina kun satun kirjoitustuulelle.

Tervetuloa kaikki vanhat ja uudet lukijat.

Dessu

Email:  REDessutom@gmail.com

Kesän mittaan Dessu ajoi kymmenkunta kertaa Längelmävedeltä etelään, Helsinkiä kohti. Mutta ei ihan Töölöntorille, lähelle kyllä.

Tuntui että Töölöntorille asti eteneminen katkaisisi loman tunnelman tarpeettomasti. Tulisi turha kosketus arkeen. Ei ollut edes mitään tähdellistä asiaa Töölöntorille.

Vantaan lentoasemalle sen sijaan oli tähdellistä asiaa, kerran myös Ruotsin-lautalle. Ajoin hakemaan / palauttamaan vieraitani. Vilkas vieraskesä, kuten aina. Kävi vieraita Tukholmasta, Amsterdamista, Brysselistä, Lontoosta, Barcelonasta. Kesäisellä Pirkanmaalla on vetovoimaa.

 Aivan erityinen vetovoima tuntuu vaikuttavan espanjalaisiin. Kaksi herrahenkilöä tuli jo toisena kesänä peräkkäin. Kongresseissa tutuksi tulleita vuoronvarausalan ammattilaisia, päällikkötasoa.

Mikä heitä vetää? Arvaan, luulen, tiedän: suomalainen tanssilava ja kesäyö.

Minä olen kuskina. Lähiseudulla on muutama rantalava. Ensimmäisenä iltana vien heidät lavalle, jossa esiintyy Markku Aro. Saan toiveen olla huolestumatta, jos heitä ei ilmesty kyytiin paluumatkalle. Kyllä he pärjäävät ja palaavat - jos eivät heti niin huomenna - jos eivät huomenna niin lähipäivinä.

Ymmärrän kyllä. Meillä suomalaisillakin miehellä on ollut ikimuistoinen taipumus eksyä ties minne valoisassa suviyössä. Espanjalaiselle miehelle sen täytyy olla täyttä eksotiikkaa. Arktinen huuma ja suomalainen neito, yhdistelmä on tyrmäävä.

Niin käy kuin aavisteltiin. Herrat tanssivat ahkerasti mutta jossain vaiheessa katosivat kuin Kansallispankki aikoinaan huomaamatta ja kesken juhlan. Ajelen aamuyöllä yksin hiljalleen torpalleni. Seuraavana iltapäivänä tulee soitto, kaksikin. Voisitko tulla hakemaan? Toisen osoite on helppo, lähikaupungin keskusta. Toisen sijainti on vaikea: ”dzoy-ppae-juu-kei….” tai jotain sellaista. Onneksi puhelimeen löytyy tulkki, nuoren tuntuinen naisääni selventää: ”Juupajoki”. No haenhan minä, vieraitteni isäntä. En turhia kysele, ei turhia selittelyjä - hienotunteisuutta pitää olla. Miten lienevätkään matkansa kulkeneet? Ehkä kävellen rantoja pitkin valoisassa kesäyössä…

Toisenkin kerran lähdetään tanssireissulle, tällä kerralla kauemmaksi. Lava järven rannalla, laulajana Topi Sorsakoski, täydellinen idylli. Ja taas eksytään ja aamulla haetaan. Eikä kysellä eikä vastailla. 

HUOM.  Dessu vaihtaa syyskuun alusta alkaen bloginsa osoitetta ja kutsuu kaikki lukijansa tänne:  http://roopedessutom.blogspot.com 

Dessu ei osallistunut perjantaiseen taiteiden yöhön muutoin kuin poikkeamalla Elitessä, joka tunnetaan taiteilijoiden kapakkana. Taiteilijat olivat kai esiintymässä, sillä yhtään tuttua ei alkuillasta sattunut paikalle.

Eliten maine taiteilijakapakkana on ansaittu siinä missä Kosmoksen ja Sea Horsenkin. Nurkan takana on taiteilijakoti Lallukka - sieltä on sopivasti alamäki ravintolaan. Paluumatkalla ylämäki ei enää liene haitaksi.

Ravintolassa on Tauno Palon kantapöytä ikkunaseinustalla. Myöhemmin siihen tuli myös Matti Pellonpään kantapöytä. Dessu itse on niin vanhaa ikäluokkaa, että voi ylpeänä leuhkia istuneensa iltaa yhtä aikaa molempien herrojen kanssa samassa kapakassa - Taunon kanssa ei kuitenkaan koskaan samassa pöydässä, mutta miestenhuoneessa seisoimme muutamaankin kertaan vierekkäin samalla asialla.

Taiteiden yö on hieno mutta hirmuinen juhla. Sopivan sään sattuessa Helsingissä vietetään karnevaalia kuin Riossa ikään. Hirmuista on tungos. Keskusta on aivan tukossa. Siellä ei pääse haluamiinsa kohteisiin. Siksi Dessu on luopunut osallistumasta.
 

 Viikolla ennen karnevaalin alkua Helsingissä sen sijaan tapahtui outoja asioita. Rautatientorilla Ateneumin edessä Dessu näki kauniisti sijattuja vuoteita ja niissä ihmisiä nukkumassa. Idea oli ympäristötaiteilija Kaisa Salmen. Sänkyyn olisi kai hetken jonotuksella saanut nukkumavuoron itsekin. Dessu harkitsi vakavasti, sillä hän on siestan suuri puolestapuhuja. Työpaikalla Vuoronvarausliiton toimistossakin hän pyrkii aina lounaan jälkeen ottamaan nokoset, ja siihen on oivallinen mahdollisuus piilossa arkistohuoneen takana olevassa kammiossa. Sinne on nostettu mukava vanha sohva. Varttitunti riittää. 

Rautatientorilla houkutus oli suuri mutta Dessu jätti sen kuitenkin käyttämättä. Kaksi siestaa samana päivänä taitaisi olla liioittelua. Kohtuus kaikessa - laiskuushan on yksi seitsemästä kuolemansynnistä.

Lehdestä Dessu luki, että Helsinkiä kierteli raitiovaunu, jossa kaikkien matkustajien tuli hymyillä. Moiseen vaunuun en onnekseni joutunut - sellainen ei olisi minulta luonnistunut. Dessu on tunnetusti totinen mies.

Totisuus sai varmaankin alkunsa jo lukiovuosina Jyväskylässä. 16-vuotias Roope oli jotenkin huomaamattaan liukunut unelmoimaan hempeitä kesken fysiikan tunnin, kun opettaja yhtäkkiä tökkäsi karttakepillä ja lausui möreällä äänellään unohtumattoman repliikin: ”Vaivaako tuota Robertia hiipivä hulluus vai mitä se virnuilee?” Sen jälkeen hän piti esitelmän itsekseen naureskelevista ja puhelevista ihmisistä, joita kaduilla kulkee. Ja vielä varmemmaksi vakuudeksi hän naputti sormellaan pulpettiani ja lausui: ”Se ON hiipivän hulluuden merkki.” 

 Sen jälkeen Dessu on pitänyt varansa. Hymy / nauru saa vallan vain kahdessa tilanteessa:
1. muutamaa klassikkokomediaa katsoessa 2. kun joku tulee ja kutittaa.

HUOM.  Dessun blogi Vuodatus-alustalla loppuu kohta. Blogi jatkuu Google-alustalla. Tästä klikkaamalla pääset sinne:       http://roopedessutom.blogspot.com

Pistä muistiin, liity lukijaksi.

Dessu kävi maaottelussa, kun sai kaverilta ilmaisen lipun. Oli siellä vähän surkeaa. Sää oli kylmä ja tulokset enimmäkseen huonoja.

 

  Dessulla on nimittäin mihin verrata. Käyntejä Suomi - Ruotsi-otteluissa on nimittäin kertynyt aika monta, erityisesti 1970-luvun mahtavuuden vuosina, jolloin selostuskopissa istuivat vielä Tiilikainen & Noponen. Ensikäynti oli isän kanssa joskus pikkupoikana 50-luvun lopussa.

Nyt katsomo oli puolityhjä (vai olisiko korrektimpaa ottaa Polly-Anna-asenne ja sanoa, että katsomo oli puolitäysi?). Hieno perinne on hiipumassa, ei taida löytyä konstia pelastaa. Aika on ajanut ohi reippaasta maaottelutunnelmasta. 

Dessu haikailee vanhaa aikaa, jolloin maaottelu oli tiheätunnelmainen kamppailu, vuoden odotetuin urheilutapaus, joka toi stadionin täyteen ja koko valtakunnan radioiden ääreen. Yleisurheilulla oli vetovoimaa.

Nyt se on yhdentekevä tapahtuma. Pelkkä keihäänheitto ei riitä tuloksia vaativille. Huutosakkeja ei liiemmin ole. Muut lajit ovat vieneet yleisön huomion. Kaupallisuus toimii tässäkin kuin katujyrä. Suuret urheiluotsikot ovat siirtyneet liikemiesten ohjaamina Olympiastadionilta pikkuisen pohjoiseen ja koilliseen.

Urheiluotsikoista kummallisimmat leviävät jo kuin persujen äänestäjät laatumediaankin. Dessu tyrmistyi, kun sai tässä eräänä iltana Ylen pääuutisista kuulla entisen hyppyrimäkimiehen uusimmasta käräjäkäynnistä. Tähänkö suuntaan Ylekin joutuu kaupallisuuden paineissa kulkemaan? Jättäisivät suosiolla tällaiset aiheet kaupallisille kanaville. Siellä se olisi luontevalla paikallaan. Voisivat ehkä luoda uuden reality-formaatinkin: ”mäkihyppääjälle muija”. (Idea vapaasti käytettävissänne, kaupalliset kanavat, en pyydä rojalteja).

Hyviäkin uutisia: Dessu näki uutisjutun, että pesäpallon suosio on kasvussa, erityisesti nuorten ja vielä erityisemmin nuorten tyttöjen keskuudessa. Tämä miellyttää Dessua, joka vanhana jyväskyläläisenä pääsi pesäpallon makuun, kun kaupungissa kukoisti Kiri-niminen pesäpalloon erikoistunut urheiluseura. Myös HoNSU-niminen joukkue oli kiinnostava. Dessu kävi katsomassa otteluita Harjun kentällä ja heilastelikin aikansa yhden Kirin tyttöjoukkueen tähtipelaajan kanssa.

Pesäpallo on vielä kohtalaisen terve ja epäkaupallinen laji, menneestä sopupeliskandaalista huolimatta. Toivottavasti pysykin sellaisena. Vaara kyllä uhkaa kaikkea menestyksellistä urheilua. Edesmennyt musiikkitoimittaja Seppo Heikinheimo kiukustui aikoinaan pesäpallo-otteluiden taustalla soitettavaan räikeään rymistelymusiikkiin. Dessu on lievästi samalla kannalla, parempi olisi ilman, siinä on yltyvän kaupallisuuden ensimmäinen ennusmerkki.

¤¤¤¤¤¤¤¤

HUOM

Dessun blogi vaihtaa kohta osoitetta. Vuodatus jää pois, tilalle tulee Google. Sieltä löytyvät myös kaikki vanhat tekstit ja kuvat. Tästä pääset sinne. Pistä muistiin.

http://roopedessutom.blogspot.com

Dessu vietti pitkän joutilaan kesän Längelmäveden rannalla sijaitsevassa kesäkodissaan. Palatessani työhön tiedostin vahvasti, että tämä on viimeinen lomaltapaluu, jolloin edessä on täysi työvuosi. Kun vuoden kuluttua palaan seuraavan kerran lomalta, silloin edessä on vain muutama kuukausi ennen kuin siirryn kykyjäni paremmin vastaaviin tehtäviin - eläkkeelle.

Kaupunkiin sopeutuminen on aina vaikeaa, kun on tottunut maaseudun väljyyteen. Kylätiellä ei juuri ole vastaantulijoita. Mutta kun lähdin Töölöntorilta kävelemään Runeberginkatua alamäkeen kohti Eliteä, tuli heti askelluksen ja väistämisten rytmivaikeuksia. Jo suutariliikkeen kohdalla askel meni sekaisin, kun vastaan tuli kaunis nainen. Siinä sitä tanssattiin muutama tahti hööpakkaa (1) ennen kuin pääsimme toistemme ohi.

Sitten vielä Hesperiankadun suojatiellä Eliten nurkalla olin kupsahtaa nenälleni, kun kenkä tökkäsi jalkakäytävän reunaan. Maalla kadottaa kaupungissa tarpeellisen liikevaiston, ja niinpä sitä löntystää kadulla samanlaisella askeleella kuin olisi viemässä likaämpäriä liiterin taakse kompostiin. Sillä väylällä ei tule vastaan jalkakäytäviä eikä korokkeita, kunhan kukkapenkin huomaa kiertää.

Maalaiselämä kesti nyt tavallistakin pidempään. Ensin oli sairausloma kyynärpääleikkauksen vuoksi, kuten keväällä tällä palstalla murehdin. Sitten tuli varsinainen kesäloma, sitten pitämättä jääneitä vapaapäiviä, sitten ylitöiden korvauksia, sitten hyvänmiehen liukumavara, sitten muut rokulipäivät. Lisäksi pikkuisen lintsasin, mutta sitä en tunnusta. Kaksi ja puoli kuukautta niistä kertyi.

 

Reissussa rähjääntyy: parta kasvoi ja tukka meni takkuun, kuten kuvasta näkyy. Vaikka puun alla varjossa yritinkin istua, nahka ruskistui silti. Oikean käden kyynärpäässä näkyy vielä kirurgin tekemä arpi ja se saattaa jäädä pysyväksi, mutta tällaisen kauneushaitan lupaan kyllä kestää, sillä vuosikymmenen kestänyt vaiva korjaantui täysin.

Vielä jäikin vapaapäiviä. Kohta menen Längelmävedelle taas, mutta nyt vain viikoksi. Marjat ovat keräämättä, puut pilkkomatta. Ei helteellä paljon jaksanut.

…maalle olet sinä jälleen menevä…

¤  ¤  ¤  ¤

(1) Hööpakka (s.) ”Eräänlainen katutanssi. Henkilöt lähestyvät toisiaan vastakkaisilta suunnilta ja yrittävät kohteliaasti väistää. He astuvat vasemmalle, pyytävät anteeksi, astuvat oikealle, pyytävät jälleen anteeksi, astuvat taas vasemmalle, törmäävät toisiinsa. Voidaan toistaa niin monta kertaa kuin ei ole tarpeen.” Myös: ”mennä hööpakkaa”. (Elimäen tarkoitus. Douglas Adams & John Lloyd. Suomeksi kirjoittaneet Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen, Tuomas Nevanlinna, Tarja Roinila. Loki-kirjat 1996)

HUOM  HUOM  HUOM HUOM  HUOM

Dessu on lähiaikoina siirtämässä bloginsa uuteen osoitteeseen. Vuodatus poistuu käytöstä, koska ilmainen kuvatila on loppumassa ja Dessu on nuuka mies. Tilalle tulee Google. Tässä uusi osoite:

http://roopedessutom.blogspot.com

Sieltä löytyvät uudet ja kaikki vanhat kirjoitukset.

Dessu on valmistautumassa perjantaina suoritettavaan kyynärpääoperaatioon. Valmistautuminen on viisasta tehdä niin kauan kuin kaksi kättä on käytettävissä. Valmistautuminen tarkoittaa kesätavaran, kuten kirjojen,  pakkaamista laukkuihin ja sitten autoon. Uimahousutkin on viisasta pakata mökille vietäväksi kirjojen lisäksi, vaikka omassa saunarannassa niitä ei tarvitakaan.

Sairaalasta pääsen ilmeisesti pois samana päivänä, joten matka Längelmäveden rannalle voi alkaa vaikkapa heti. Mitäpä sitä viivyttelemään. Apukuski on valmiustilassa. Minä toimin kartanlukijana.

 

 Puutarhatyöt eivät taida onnistua niin kauan kuin käpälä on kantositeessä, mutta väliäkö sillä. Vanhat perennat kukoistavat ilman hoitoakin. Ruokapöytään tarkoitettujen kasvien penkit olen möyhentänyt ja kattanut jo syksyllä, joten taimen istuttaminen taitaa onnistua yksikätisenä. Puutarha-asioissa olen saanut paljon hyödyllistä oppia ja asennetta mm. runoilija Väinö Kirstinän mainiosta kirjasta ”Puutarhassa”. Kirstinäkin piti kesäkotia Hämeessä, samoin kuin minä. Kirstinän vanha mäkitupa sijaitsi Luopioisten Puutikkalassa, minun lähellä Hiljaistenmiestenlaaksoa.

¤

Kesät ovat toisaalta paikallaan pysymisen aikaa, toisaalta menemisen aikaa. Olen tottunut kesäisin kiertelemään lähiseutujen kulttuuritapahtumissa. Vakiintuneita kohteita ovat olleet mm. seuraavat:

Tampereen museot ja näyttelyt / Oriveden Purnu / Visavuori / Mäntän nykytaide & Serlachius-museot / Vammalan vanhat kirjat / Urjalan Pentinkulman päivät / Jyväskylän kesä + museot / Valkeakosken työväenmusiikki / Äänekosken Keitele-jazz / Tampereen teatterikesä.

Eivät nämä kaikki joka kesä ole mahtuneet mukaan, mutta aika usein kuitenkin. Hinku olisi taas muutaman vuoden tauon jälkeen lähteä myös Sodankylän Midnight sun -elokuvafestivaaleille. Siellä ilmapiiri on aivan erityisen hyvin Dessun mentaliteettiin sopiva.

Esitteestä olen huomannut muutaman uudenkin kiinnostavan tilaisuuden: Sastamalassa olisi Wanhan musiikin juhlat, Orivedellä Uuden kirjallisuuden päivät ja Ruovedellä kamarimusiikkijuhla. Lisäksi pitäisi lopultakin päästä katsomaan Tyrvään vanhan kirkon uutta taidetta. Aikomus oli jo viime kesänä, mutta jotenkin jäi.

Olen tullut laiskaksi lähtemään kauas, sillä läheltäkin löytyy vaikka mitä. Pirkanmaalta ei tarvitse kauas lähteä kokeakseen suuria. Tilaisuudet ovat viehättävän pienimuotoisia. Suuret spektaakkelit näen televisiosta. Niitä on taas yllin kyllin luvassa, kuten jalkapallon MM-kisat, Ruotsin prinsessahäät ja Kepun puoluekokous.

¤

Päivisin Dessu puuhailee mielellään kotitontillaan. Puutarhatyöt miellyttävät erityisen paljon. Kun talvet asuu kerrostalossa Töölöntorin laidalla, jossa ei pääse edes lumitöihin, kesällä sielu lepää, kun saa upottaa sormet multaan. Aluksi nyt vain vasemman käden sormet, viikon tai parin kuluttua molempien.

Dessu on yöihmisiä. Hän ei mene aikaisin nukkumaan, ei varsinkaan valoisina kesäöinä. Öinen kuljeskelu rantatiellä, seisoskelu pienen joen ylittävällä sillalla, istuskelu laiturilla, sellaisissa kokee keskiyön hurman. Tunnelma on kuin Sillanpään nuoruusnovelleissa. Usein työnnän veneen vesille, soutelen hiljaksiin Kaislalahden rannoilla ja annan veneen ajelehtia vapaasti ja kuuntelen yön ääniä. Nyt yksikätisenä ja yksiairoisena soutelu taitaisi saada uuden luonteen: siinähän vene pyörii ympyrää. Varmaankin on syytä sitoa vene pitkällä narulla laiturin tolppaan, muuten en pääse järveltä kotiin.

¤ 
Dessu lopettaa blogin kirjoittelun tähän. Maalla en käytä tietokonetta muutoin kuin äärimmäisen hädän hetkellä, kuten sateella. Läppäri on matkassa mukana, mutta yritän olla koskematta siihen. Kiitän kaikkia täällä tutuksi tulleita lukijoita, kirjoittajia ja kommentoijia. Toivotan kaikille hyvää kesää.

Jos kesä joskus päättyy ja jos kesän seikkailuista ehjänä selviän, lupaan palata.

Dessutom on nyt päättänyt, kuinka selviytyä kyynärpääleikkauksen jälkeisestä ajasta. Hän muuttaa kesäkotiinsa Längelmäveden rannalle, vaikka käsi onkin lepositeessä vähintään viikon, ehkä kaksikin.

Autolla ajaminen ei onnistu, sillä sidekäsi ei kykene vaihdekepin kääntelyyn, eikä pelkällä ykkösellä ajo tunnu hyvältä ajatukselta. Niinpä tarvitaan apukuski, ja Dessu itse siirtyy kartanlukijan paikalle. Perillä sitten tarvitaan toinen apukuski päivittäisille kauppareissuille. Mökkinaapurin isäntä on ystävällisesti lupautunut.

Uskon, että elämä maaseudun rauhassa onnistuu yksikätisenäkin.

Sairauslomaa yksikätiselle tulee juhannukseen asti. Siitä sitten alkaa kesäloma. Tulee pitkä vapaa kesä. Kuuma myös, lupaa sääprofeetta.

¤

Kesän kiinnostavin mökkihomma on selvittää viimesyksyinen perintösaalis, joka odottaa mökin isossa aitassa. 

Viime kesänä Dessutom nimittäin sai enonperintöntä kuorma-autonlavallisen vanhaa rojua.

Yhdeksänkymmentä täyttänyt syrjäkylän vanhapoika oli säästänyt romppeensa. Metsämökki piti tyhjentää. Dessutomilla oli tilaa tavaroille. Jäin odottamaan uutta kevättä, jolloin palaan talven jälkeen kesätorppaani.

 

 Uuno-enon perinnön pääosa näytti koostuvan työkaluista. On lapiota, kuokkaa, sahaa, kirvestä, vasaraa, puukkoa, vesuria ja rautakankea. On höylää, viilaa, talttaa, poraa, sorkkarautaa, hiomakiveä ja vatupassia. On ties mitä, kuten veivattava tahko ja monennäköistä riivinrautaa. Yksi moottorisahakin. Erityisen paljon on rautalankaa ja piikkilankaa - rullakaupalla. Paljon on myös uistimia, verkkoja, katiskoita ja vuita kalastusvehkeitä. On astioita: saaveja, pyttyjä, ämpäreitä, ruukkuja, kirnu ja potta. Kaiken huipentumana käkikello. Ja paljon on minulle ihan vieraita vehkeitä. Kaikki arviolta jostain 1940 - 50-luvuilta.

Minulle tämä kaikki tuli siksi, että olen perijäjoukon ainoa mies. Kahdelle naispuoliselle perijälle Uunon jäämistöstä siunaantui astioita sekä tauluja, kirjoja, ryijy ja täkänöitä ja kaitaliinoja. Jostain oli vanhanpojan piironginlaatikon pohjalle päätynyt punaiset rintaliivitkin. Joitakin harvoja huonekaluja kelpuutettiin: puusohva, kaappikello, jalkalamppu ja piironki. Ja haitari.

¤ 
Miksi otin rojut? Olisihan ne voinut kärrätä kaatopaikallekin. 

No, ihmisen puuhat ovat enimmäkseen jotenkin absurdeja. Omaisuuden himoa - ehkä löytyy jotain tarpeellista. Ehkä jollakin on museaalista arvoa.

Jotkut sanovat tällaista neuroosiksi (obsessive compulsive disorder), jossa on jonkinlaista uskonnolliseen riittiin vertautuvaa käytöstä. Romunkerääjä ei kerta kaikkiaan kykene heittämään pois. Hän hamstraa kokoon sillä ajatuksella, että joskus se voi tulla tarpeelliseksi. Ties mikä pula-aika ja nälänhätä vielä iskee, ja silloin on käyttöä juuri sille, minkä pistin talteen pahan päivän varalle.

Ehkä saan nyt impulssin aloittaa kesämökillä puuhastelun, kun on vehkeet. Olisihan se romanttista. Askel kohti rousseaulaista ihannetilaa.

Helsingin-kodissa minulla on vain yksi miehekäs työkalu: vasara. Sillä olen hyvin pärjännyt kerrostalossa (lyönyt taulukoukkuja seinään). Lisäksi on kertynyt askillinen rautakoukkuja. Sellaisilla pyöritetään pultit kiinni, kun kootaan kaappi Ikeasta ostetuista palasista.

Ehkä pääosa Uuno-enon perinnöstä päätyykin myöhemmin kaatopaikalle, kunhan tarkastelen kaikessa rauhassa saalista. Ainakin lapiot ja kirveet saavat armon, jos ovat kohtuullisessa kunnossa. Kesäasunnolla pitää pilkkoa saunapuita tai kaivaa ojia. Sähkövehkeiden tarkasteluun pitää saada apua. Naapurin isäntä ymmärtää sellaisista. 

Kyllä tällaisen saaliin tarkastelu yksikätiseltäkin onnistuu.

Dessutom oli taas mielipuuhassaan tihkusateisessa Helsingissä. Mielipuuha tarkoittaa vaeltelemista pitkin katuja ja puistoja Töölön, keskustan ja Punavuoren alueella. 

Mieliala oli kuitenkin harmistunut.

Ensin poikkesin vanhaan pääkirjastoon Rikhardinkadulla. Se on säilyttänyt tunnelmansa läpi vuosikymmenten. Siellä sielu lepää ja voi hyvin. Vaeltelin hyllyjen seassa ja istuin lukemaan lehtiä. Toivottavasti sinne ei koskaan päästetä sisustusarkkitehtejä suunnittelemaan, kuten on päästetty rautatieaseman ravintola Elieliin, Esplanadin Cafe Jugendiin ja ravintola Salutorgetiin ja Bulevardin ravintola Bulevardiaan. Kaikki ne ovat kadottaneet viehätyksensä, kun sisään on kannettu modernia rihkamaa.

Olisin poikennut siinä kirjaston vieressä Ludviginkadulla Päivälehti-museoon katsomaan Muumi-näyttelyä, mutta kello oli liikaa ja museo menossa kohta kiinni. Se talo oli ennen Helsingin Sanomien toimitus.

Jatkoin vaellusta Rööperin suuntaan. Ratakadulla on pelottavan näköinen rakennus, Suojelupoliisi. Sen kohdalla muistui mieleen, että siellä sisällä jossakin on kassakaappi, jonka sisällä on se kuuluisa Tiitiäisen lista. Mahdankohan minä olla sillä listalla? Minähän kävin nuorena harppisaksassa kaksi kertaa ja tapasin paikallisia ihmisiäkin. Yhtä tyttöäkin yritin vokotella - huonolla menestyksellä. Vähemmästäkin kuulemma on ihmisiä pistetty listoille.

Vinosti vieressä on Norssi, laatukoulu, monen merkkihenkilön opinahjo. Viimeksi luin prof. Matti Kuusen muistoja koulusta. Myös blogiystäväni Kari Rydmanin postauksissa on ollut kiinnostavia muistoja ja kuvia. Sellaisten vaikutus pistää kulkijan pysähtymään ja miettimään. Ketkä kaikki ovatkaan kouluikäisinä viettäneet välitunteja tuolla pihalla, kulkeneet noista ovista, urheilleet tuolla vastapäisellä kentällä…

Radioarkistosta joskus kauan sitten kuulemani muisto nousi mieleen. Pekka Tiilikainen selosti ”kaunoluistelukilpailua” sillä kentällä joskus ennen sotia. Kankeakielinen Pekka oli vaikeuksissa välittäessään näkemäänsä kuuntelijoille: ”Ohhoh, nyt hän hyppäsi ilmaan ja kiepsahti samalla kierroksen tai pari ympäri … ” (sitaatti on muistikuvaa luonnehtiva, ei tarkka!).

 

 Norssin nurkilta jatkoin kahden suuren kustantamon (Otava ja WSOY) vieritse kohti keskustaa. Suomalaisessa kirjakaupassa oli alkamassa tilaisuus, jota varten oikeastaan olin lähtenyt liikkeelle. Vieraana oli kirjailija John Irving. Väkeä oli paljon ja jouduin sen verran etäälle, etten oikein kuullut haastattelusta mitään. Asetuin jonoon, joka kiemurteli hyllyjen välissä tarkoituksena saada kirjailijan nimikirjoitus uuteen teokseen (Viimeinen yö Twisted Riverillä).
¤ 

Mistä se alussa mainitsemani harmistus?

Tänään varmistui, että ensi viikolla toteutuu pari vuotta jonottamani leikkaus. Oikeassa kyynärpäässä on vuosia ollut häiritsevä kipupiste, joka nyt poistetaan. Leikkaus sinänsä on pikkujuttu, mutta sen seurauksena joudun elämään 1 - 2 viikkoa käsi lepositeessä. Ei toimi hiirikäsi, ei onnistu autolla ajo (ellen sitten väännä vaihdetta vaikka hampaillani lähtiessä ykköselle ja aja sillä koko matkan perille saakka).

Menee elämä vaikeaksi. Ruokailukin pitää hoitaa vasemmalla kädellä. Kukapa ei sellaisesta harmistuisi.

Dessutom yritti äskettäin lukea ranskalaisen Nobel-kirjailijan Claude Simonin kirjaa ”Ruoho” (L´Herbe - 1983). Ei lähtenyt nytkään vetämään.

Olen siis yrittänyt ennenkin. Aina yhtä huono tulos, vaikka kirja on maineikas ja kirjailija arvostettu. Ei auta, vaikka Dessutomilla on kirjansa nimiösivulla kirjailijan omakätinen omistuskirjoitus. Ei auta edes kirjan alkusivulla oleva Boris Pasternakilta lainattu motto:
¤ 

Mikä siinä on, että jotkut kirjat (ja muut taideteokset) imaisevat mukaansa, toiset eivät?

Joskus olen ajatellut, että takkuava lukemiskokemus aiheutuu lukijan väsymyksestä tai muusta tilapäisestä häiriöstä. Voi olla niinkin, mutta ei aina. Nyt pidin erityisesti varani - vanhat epäonnistumiset muistissani. Aloitin mitä suurimman pirteyden vallitessa - jos nyt kuuttakymppiä lähestyvä lukija koskaan voi olla erityisen pirteä.

Kummassa on vika, teoksessa vai lukijassa? Dessutom pitää itseään taiteiden ystävänä ja suurkuluttajana. Erityisasemassa ovat kirjallisuus ja elokuva, joihin kosketus alkoi jo kouluikäisenä.

¤ 
Joskus motivaatio syntyy raadollisesta pätemisen tarpeesta. Jälkiviisaasti on myönnettävä, että 60 - 70-luvun vaihteen elokuvakerholaisten innostuksessa taisi olla mukana pieni ripaus poseerausta. Siellä me kirjallisuuden opiskelijat istuimme kynttilänvalossa kommuunimme lattialla piirissä, joimme punaviiniä ja keskustelimme ja analysoimme Godardin elokuvia. Olihan hänellä loistaviakin teoksia, mutta täytyy myöntää, että ”Kiinatar” ja muut taiteellisesti yliviritetyt elokuvat olisivat ansainneet rehellisemmän tarkastelun. Mutta väliäkö sillä, kunhan onnistui antamaan intellektuellin vaikutelman tyttöjen suuntaan.

Ensiyrityksellä muutamat kirjallisuuden jättiläisteokset kuten ”Mies vailla ominaisuuksia” (Musil) ja ”Odysseus” (Joyce) ovat tuntuneet toivottomilta, mutta kirjallisuuden opiskelija ei mitenkään voinut niitä välttää, ja esseekin oli pakko kirjoittaa. Virginia Woolfin onnistuin jotenkin jättämään väliin. En tiedä, olisiko niitä koskaan tullut luetuksi ilman opiskelijan pakkoa. Tahdonvoimalla ne menivät, mutta rankkaa se oli.

¤ 

Isäni kuului sukupolveen, joka ei paljon lukenut. Ainoa poikkeus oli Väinö Linna. Pikkupojan muistiini jäi ainutlaatuinen kokemus kotona. Perjantai-iltana töistä tultuaan otti käteensä äidin ostaman kirjan, istui olohuoneen nojatuoliin ja alkoi lukea. Äiti määräsi taloon täyden hiljaisuuden. Siinä isä istui varmaankin koko yön, ehkä torkahti välillä, jatkoi lukemista lauantain ja sunnuntain, mitä nyt kiireesti välillä tuli syömään eikä puhunut mitään. Sunnuntaina myöhään urakka tuli valmiiksi, isä nousi tuolista, pisti kirjan pois kädestään, sanoi ”Joo-o” ja meni ulos.

Kirja oli Pohjantähden kakkososa.

Näitä miehiä on Suomessa ollut paljon. Sodan käyneitä miehiä. Lukeminen ei kuulunut elämän menoon, paitsi sanomalehti. Meillä se oli Keskisuomalainen, vaikka Maalaisliiton meininki ei kannatusta saanutkaan.

”Kukaan ei voi määrätä historiaa, se on näkymätöntä, yhtä näkymätöntä kuin ruohon kasvu.”

 ¤ 

Joillakin kirjoilla on vaikea maine ihan syyttä. Minulle tällainen ennakolta pelottavamaineinen kirja oli Volter Kilven Alastalon salissa. Pitkähähän se on ja hitaasti etenevä, mutta oikein mainio lukukokemus. Vai olenkohan ollut poikkeuksellisen pirteä ottaessani sen käteeni? Monet valittavat uupuneensa sen kanssa.

Ei kaiken lukemisen (ja muun taiteen) pitäisi liian helppoakaan olla, muuten juututaan heppoisimpaan viihteeseen. Elmer Diktonius sen ilmaisi osuvasti:
 

”Jos taiteen tarkoitus olisi huumata, saada meidät unohtamaan elämä, niin vasaranisku kalloon olisi mutkattominta ja parasta taidetta.”

Jotkut muistikuvat liittyvät tiettyyn paikkaan. Juuri tällä paikalla sattui kerran kauan sitten niin ja niin.

Dessutomilla kävi äskettäisellä mökkireissulla taas kerran näin. Ajoin ostoksille lähikaupunkiin Orivedelle ja taas pulpahti mieleen eräs vähäpätöinen tapaus kesältä 1969 keskellä tätä pirkanmaalaista kirkonkylää.

Olin silloin 40 vuotta sitten menossa Oriveden Alkoon ostamaan viinejä. Olin kutsunut ystäviä kesämökille Längelmäveden rannalle juhlimaan kesäloman päättymistä. Edessä oli viimeinen lukiovuosi. Ikäni riitti juuri ja juuri Alkossa asioimiseen.

Siinä entisen Alkon (se on eri paikassa kuin nykyinen) portaiden edessä se muistikuva aina iskee, kun ohi kävelen. 

Olin juuri kääntynyt kadulta Alkon portaille, kun tajuntaan iski hätkähdys, joka pisti sekunnin puolikkaassa kääntymään takaisin. Näin sivusilmällä vieressäni uskonnonopettajani.

Siihen maailmanaikaan lukiolainen ei noin vain voinut asioida Alkossa, eikä varsinkaan opettajansa nähden. Siinä oli toisenlainen moraalikoodi. Jos Alkossa ylipäätään asioi, se piti tehdä huomaamatta.

Poistuin siis muina miehinä kohti vastapäistä Valintataloa. Vasta hetken kuluttua tajusin, että opettaja oli reagoinut samoin kuin minä. Hänkin oli menossa Alkoon. Hänkin kääntyi pois huomattuaan tutun.

Tarkkailin tilannetta syrjemmältä. Hetken kuluttua opettaja ilmestyi nurkan takaa ja kuikuili ympärilleen. Kun reitti näytti vapaalta, hän livahti sisään Alkoon. Ulos tullessaan hän taas kurkisteli ympärilleen ennen kuin rohkeni tulla kadulle. Hänellä oli oma kassi, ei Alkon.

Odottelin rauhassa ennen kuin menin tekemään omat ostokseni.

Koulussa muutaman päivän kuluttua tunsin kiusallisia hetkiä kohdatessani hänet. Luulen, että hän tunsi vielä kiusallisempia. Hymyssä näkyi kiusaantuneisuus, se oli enemmänkin irvistys: ”No hei hei, mitäpä sinulle kuuluu?” 

Tajusin silloin, että moraalikoodi taisi olla opettajalle vähintään yhtä vaikea kuin oppilaalle, erityisesti uskonnon opettajalle, pastorille, tulevalle rehtorille. Joutuiko hän raukka asioimaan tällaiset intiimit ostoksensa kaukana kotoa, ettei kukaan nähnyt? Jyväskylän Alkossa pastorin olisi varmasti joku tunnistanut, ja ties mitä huhuja olisi lähtenyt pikkukaupungissa kiertämään. Ja sitten kaiken harmin huipuksi oma oppilas ja rippilapsi sattui ponkeamaan viereen vieraalla paikkakunnallakin juuri sillä hetkellä kun olisi pitänyt olla tunnistamaton. Irvistyshymylle oli perusteita. 

¤ 

90-luvulla suosioon nousi elokuva ”Housut pois”. Siinä joukko työttömiä miehiä perustaa show-porukan, joka strippaa naisyleisölle. Elokuvan pohjalta suomalainen miesryhmä valmisti oman live-esityksensä. Esitys herätti melkoista huomiota.

Eräs naispuolinen tuttavani, luokanopettaja, matkusti Helsinkiin katsomaan esitystä. Pahaksi onneksi televisiokamerat sattuivat paikalle samaan esitykseen tekemään raporttia uudenlaisesta sensaatiomaisesta show-ohjelmasta. Jossakin ajankohtaisohjelmassa näin sitten tutun naaman, joka säikähti kunnolla huomatessaan joutuneensa kameran eteen. Siinäkin tuli hymyirvistys ennen kuin käsi ehti peittämään kasvot.

Pienellä kotipaikkakunnalla tuli kuulemma jälkeenpäin puhetta opettajaneidin harrastuksista. Kulkee vapaa-aikanaan katselemassa alastomia miehiä. Onko se nyt sopivaa lasten opettajalle? 

 

 ¤

Paras tuntemani irvistyshymy on Chaplinin elokuvassa Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux - 1947). Siinäkin ollaan luvattomissa puuhissa. Päähenkilö pyydystää rikkaita naisia ja tappaa heidät saadakseen rahat. Erään akan hän houkuttelee soutuveneessä järvelle ja aikoo selän takaa sujauttaa köyden kaulaan ja hukuttaa. Akka kuitenkin sattuu vilkaisemaan taakseen juuri sekuntia ennen. Chaplinin viattomuutta teeskentelevä hymyirvistys on vertaansa vailla. Vielä paljastavampi kuin pastorin tai opettajaneidin.