(jatkoa eilisestä)

On vahinko, että koulu ei ole huolinut opetussuunnitelmaansa elokuvakasvatusta. Musiikki, kirjallisuus ja kuvataide siellä ovat. Nykynuori menettää koko taidelajin, sillä siihen kaupallisuus iskee kaikkein tehokkaimmin. Elokuvankin klassikot olisi hyvä oppia tuntemaan.
 


 

Kaikista taiteista juuri elokuvan klassikot olisivat helpoimmin koettavissa. Chaplin, Eisenstein, Hitchcock, Fellini, Kurosawa, Truffaut, Ford, Bergman, Bunuel, Tati, Welles ja monet muut ovat kohta kadonnutta kulttuurihistoriaa, jos nuoremmat sukupolvet eivät löydä niitä popcornin seasta. Kotimaisista ainakin Kassila, Jarva ja Kaurismäki kuuluisivat samalle listalle.
 


 

Aikanaan kulttuurin häpeätahraksi luokiteltiin rillumarei-genre. Helismaan ja kumppaneiden tekeleet olivat taiteen näkökulmasta sietämättömän kehnoja. Myöhempi aikakausi on (lähinnä Peter von Baghin ansiosta)  alkanut katsoa niitä toisestakin näkökulmasta: kuvana suomalaista sodanjälkeistä mielenmaisemaa.


Dessutom hyväksyy muutoksen ja katsoo Rovaniemen markkinat ja Lentävän kalakukon ja muut tarkalla silmällä ja näkee niissä kuvan, jonka ymmärtäminen ja tunnistaminen on osa suomalaisuutta. Rillumarein liepeiltä löytyi lastenkulttuurikin ennen televisiota ja Pikku-Kakkosta. Kokonainen sukupolvi meistä suurista ikäluokista sai lastenohjelmansa Pekka ja Pätkä -elokuvista.

Koulu on ymmärtääkseni parhaiten onnistunut musiikin ”ylhäisen” ja ”alhaisen” hyväksymisessä. Dessutomin omana kouluaikana musiikkitunnit täyttyivät virsistä, maakuntalauluista ja isänmaallisista hymistyksistä. Nyt ohjelmaan näyttävät kuuluvan kaikki osa-alueet klassisesta musiikista rokkiin. Siitä kehut peruskoululle ja lukiolle - tosin tuntimäärä on nolostuttavan pieni.


Kuiskaaja siteeraa amerikkalaista Las Vegasin yliopistpn professoria Dave Hicleyta: ”Populaarikulttuuri muistuttaa meitä siitä, että on olemassa meille kaikille yhteisiä asioita ja että olemme yleisesti ottaen OK. Korkeakulttuuri muistuttaa meitä siitä, että olemme yksin, emme erityisen hyveellisiä ja että meidän on pakko kuolla.”

On tässä pikkuisen perää, mutta vähän turhan kategorisesti ilmaistuna. Ydinasia on mielestäni siinä, että merkittävän teoksen äärellä lukija / katsoja huomaa, että tässähän puhutaan minusta / minun maailmastani.

Jos ei puhuta, se on sitten viihdettä. Ja sekin voi joskus olla ihan tasokasta ja hyödyllistä.