Häviäjää on usein kiinnostavampi katsella kuin voittajaa. Vahingonilo on tunnetusti sitä vilpittömintä iloa.

Vuosituhannen alun tunnetuimmat suomalaiset häviäjät olivat Esko Aho ja Sauli Niinistö. Heidän häviönsä esitettiin lähikuvina television suorassa lähetyksessä, joten sitä oli helppo tarkkailla. Ilme ei kertonut mitään sisäisestä tunnetilasta, ei edes sillä hetkellä, kun häviäminen varmistui. Pokka piti, ääni ei värissyt, kipu ei näkynyt.

Sellaiset miehet ovat elementissään pokeripelissä tai potkupalloliiton johdossa. Mutta epäileviä mietteitä herää tunteettomien pokerinaamojen sopivuudesta poliittiseen päätöksentekoon. Siinä jos missä tarvittaisiin tunneherkkyyttä, sillä päätöksillä on valtava vaikutus ihmisten elämään. Heidät on asetettu paljon vartijoiksi. Tavallisilta ihmisiltä, erityisesti kaikkein heikoimmilta, ei voi vaatia pokan pitämistä, kun poliitikon paha päätös iskee.

Sellaisen häviön katsomisesta ei myöskään saa minkäänlaista vahingonilon tyydytystä. Se ilo koskee vain eliittitasolle osuvia tappioita.

¤

Sunnuntain (7. helmikuuta) Hesarissa on mielenkiintoinen kirjoitus. Otsikko oli ”Tappion hetkellä muutun itseni kokoiseksi”. Sitä ei kuitenkaan ollut laatinut poliitikko vaan muusikko Samuli Putro. Kirjoitus ilmestyi sarjassa, jossa tunnetut ihmiset paljastavat rakkautensa kohteen.

Dessutomin mielestä kirjoitus oli hyvä. Laatulehtemme ei juuri ole julkaissut näin raikkaita kirjoituksia. Rokkimieheltä löytyi näkemyksellistä ajattelua. Poliitikolta ei tällaista syntyisi. Dessutom tuntee kirjoittajan nimen ja on kuullut jotain yksittäisiä musiikkikappaleita, mutta kokonaisnäkemys hänen tuotannostaan puuttuu. Tämä kirjoitus antoi syyn perehtyä paremmin.

Putro kirjoittaa rakastavansa häviäjän yksityisyyttä. Hänelle häviö on lupaus tulevasta, jossa ”kaikensorttinen rehvastelu ja ylpeily on turhaa”. Putrolle häviö on kuin ”pohjasta revennyt kauppakassi ja asfaltilla vierivä omena”.

Ja mikä tärkeintä, kun vertaa Ahoon ja Niinistöön, häviöstä Putro sanoo: ”Muutun itseni kokoiseksi, kurkunpääni asettuu oikeaan asentoon, ja ääni, joka minusta lähtee, on totta.”

Ja vielä: ”Voittaminen on genetiikkaa: korkeat poskipäät, jykevä leuka ja kyky sanoa kyllä vaikka ajattelisi ei. Häviäjä ei hymyile vaan säilyttää kasvonsa peruslukemilla, vaikka preeria palaa ja hevoset on viety.”

Harvinaista, että sanomalehteen mahtuu kirjoitus, jossa on tuoretta ajattelua ja metaforisesti osaavaa ilmaisua.

¤

Dessutom muistelee omia häviöitään. Ei kovin monta pahaa näin yhtäkkiä mieleen muistu. Kerran hävitty haku yliopistovirkaan. Kerran nuorena hävitty kilpakosinta.

 

Olenkohan kokenut sen, minkä Putro ilmaisee: ”Häviäminen on kirkas tunne, joka oivalluksen lailla puhaltaa henkiin jotain sellaista, jonka olemassaolosta en vielä äsken tiennyt.” Vai onko pokka pitänyt? En muista, en tiedä.